lauantai 18. heinäkuuta 2015

Uuden alku

Pitkän pohdinnan jälkeen päätin toteuttaa mietintäni ja perustaa uuden blogin. Aihe menee enemmän sinne lifestyle/perheblogin puolelle, näin saan pidettyä ne erillään tästä blogista, mutta voin silti kirjoittaa muustakin kuin koirista. Näin tästä blogista ei tule liian sekava. Tämä blogi ei siis lopu! Kuvaa klikkaamaassa pääset uuteen blogiin!


perjantai 17. heinäkuuta 2015

Onnellinen koira & arvonnan voittaja

Sitä aina sanotaan, että älä treenaa jos oma mielentilasi ei ole siihen sopiva, mutta joskus se treenaamiin on parasta terapiaa. Ainakin omalla kohdalla. Silloin saa unohtaa kaiken muun ja keskittyä ainoastaan siihen koiraan ja yhdessä tekemiseen, ei ehdi miettimään syntyjä syviä. Saa tuulettaa sitä omaa päätä, itselle riittää kun saa siirtyä siihen omaan kuplaan sen koiran kanssa, ainakin välillä. Ohjatut treenit varsinkin on tähän oiva juttu, ne murheet ja muut arkiset saa helposti unohtumaan, kun ympärillä on muita saman henkisiä ja jutustelun aiheena on koirat, samalla saat seurata muiden suorituksia, etenemisiä ja takapakkeja. 

Häjyn seuraamista ollaan saatu suoristettua jo viikossa ja parilla treeni kerralla ihan uskomattomasti. Ihan vain sillä, että itse kiinnitti huomiota siihen mistä se palkka tulee ja mihin, lelu on ollut muuten huomattavasti helpompi tässä kuin ruoka. Itsellekin mukavempi kulkea, kun et vasemmalla jalalla törmää jatkuvasti koiraan.

Ohjattua noutoakin treenailtiin ja on pakko myöntää, että olen aina kuvitellut sen opettamisen olevan kovin hankalaa. Eihän se tosiaan ole, edes vähän yksinkertaisemmalle yksilölle, eli jopa minä ymmärsin. Häjyn kanssa otettiin heti kapulat mukaan, koska tuo osaa jo noutaa, ensin oikealta puolelta, hieman tuo meni ensin hämilleen, että mistä se kapula muka pitää hakea, mutta nouti se. Tämän jälkeen vasemmalta, no pinkaisi hakemaan oikealta, koska olihan se sieltä jo kerran aikaisemminkin haettu. Autoin koiraa sen verran, että kävin näyttämässä vasenta kapulaa ja palasin sen jälkeen lähettämään koiran noutamaan ja pienen avun jälkeenhän se ymmärsi heti ja haki kapulan vasemmalta. Kovin oli koiran ilme sen näköinen, että voisi vetästä kunniakierroksen, mutta malttoi mielensä ja toi kapulan mulle.

Kauko käskyissä tuo on aika pätevä, istu - maahan vaihto sujuu hyvin, pysyy paikoillaan, ei liiku. No vähän ollaan taidettu turhan nopeita vaihtoja tehdä sillä tuo ennakoi ihan törkeesti alkuun, mutta pieni palautus kartalle niin johan alkoi homma luistamaan. Seisomistakin otin ja alkaahan tuo vihdoin tajuamaan hieman mikä on homman nimi, toki joudun vielä auttamaan enkä voi etäisyyttä ottaa, mutta pikku hiljaa, pikku hiljaa.

Ruutuakin ollaan tässä lomailun jälkeen treenailtu, hieman se oli alkuun hämillään, että mikäs juttu tää olikaan, sen verran vähän ja kesken tämän treenailu jäi ennen kuin tuli pieni kesäloma. Mutta äkkiäkös tuo taas mieleen muistuu.

On se vaan hienoa nähdä miten onnellinen voi pieni koira olla siitä, kun saa tehdä töitä ja kun tuo tekee sen täydestä sydämmestä, sen miellyttämishalu on ihan uskomaton, tai ainakin se tuntuu siltä, kun on tottunut Rockyyn. Sama rotu, mutta eroa on kuin yöllä ja päivällä, molemmissa omat huonot ja hyvät puolet.

Digital Dogsitterin arvontakin on vihdoin ja viimeinen saatu suoritettua ja arvonnan voitti Matleena L.
Harrastava koira on onnellinen koira!

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Uuden lajin pariin

Rocky pääsi lauantaina mun kanssa ihan kahdestaan yyteriin uimaan ja juoksemaan, ihan uskomatonta miten onnellinen tuo koira oli, vaan siitä kun sai olla mun kanssa ilman Häjyä. Siinä samalla itselle tuli vähän paha mieli, miten sitä onkaan unohtanut Rockyn ihan kokonaan sen jälkeen, kun Häjyn kanssa alkanut treenailemaan oikein tosissaan ja kun viimeisessä kokeessa käytiin marraskuussa, siinäpä taitaakin aika pitkälti olla viimeinen kerta, kun Rocky on päässyt kunnolla tokoilun makuun. Toki keväällä ollaan jäljellä käyty muutamat kerrat ja silloin pääpaino olikin enemmän Rockyssa. Blogin puolellakin herra on jäänyt vähän sivummalle. Tämäkin tajuamisen vaati Häjyn ontumisen ja tästä syystä pelkän Rockyn ottaminen rantailemaan.

Olenhan oikeasti monistikin miettinyt, että täytyisi tehdä taas välillä Rockynkin kanssa pelkästään jotain, sitä rally-tokoakin mietin joskus, lähinnä viimeisimmän tokokokeen jälkeen, voitaisiin kokeilla jotain vähän vähemmän totista puuhaa. Tai jottei nyt ihan valehdella, on tuo päässyt kerran tuuraamaan Häjyä silloin, kun Häjy ontui pahasti ja kuvattiin polvesta. Asiaan tulee nyt muutos ja päästetään Rockykin takaisin työnteon makuun, me aletaan rally-tokoilemaan. Uskon, että rally-toko on Rockylle sopivampi lajivaihtoehto, jo pelkästään sen takia, että siinä saa kehua ja kannustaa koiraa. Tuollaiselle hieman vireongelmaiselle iso apu.


lauantai 11. heinäkuuta 2015

Ei riemulla rajaa

Mieheni jäädessä kotiin vauvan kanssa lepäilemään, minä nappasin kameran kouraan ja "pakkasin" kaksi hyvinkin innokasta nelijalkaista autoon. Suuntasin kohti koirarantaa, ekan kerran tänä kesänä, johan sitä olikin aika. Ihme kyllä saatiin koko ranta omaan käyttöön, sitähän muuten riittää. Mahtoi olla säällä oma osuutensa rannan tyhjyyteen. Puolet rantailu ajastamme tulikin vettä taivaalta, enemmän tai vähemmän.

Tämä kaupunki antaa hyvät mahdollisuudet harrastaa koirien kanssa, löytyy jos jonkinmoisia yhdistyksiä ja koirakouluja. Ulkoilumaastotkin on mielestäni hyvät. Ja tuo ranta, ei monesta kaupungista taida löytyä yhtä hyvää, isoa ja nimenomaa koirille tarkoitettua rantaa. Jos olet joskus käynyt yyterissä, ei tämä koirien ranta paljoa siitä eroa, isot dyynit vain puuttuvat. Ainoa huonopuoli on tuo hienohiekka, voitte kuvitella mikä määrä sitä hiekkaa raahautuu koirien mukana.

Millaisia koirien uitto mahdollisuuksia/paikkoja teillä on? 

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Olen silti ihminen

Tässä on vauva-arkea eletty kotona pari viikkoa, tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja mihin varautua, mutta silti päässyt yllättämään. Sitä tiesi miten kiinni on pienessä ihmisessä, mutta välillä yksin lenkillä on ajatellut miten kiva olisi, kun voisi vieläkin edes yksi päivän lenkeistä tehdä kahdestaan koirien kanssa. Olisi vain me kaksi. Tai että edes saunaan päästäisiin yhdessä, ehkä vielä joskus. Eniten opettelua mulle on siinä, että joudun etukäteen oikeesti suunnittelemaan menemiset, miettimään toisen työvuoroja jotta tiedän voinko ilmoittaa koiran johonkin kokeeseen, pääsenkö johonkin treeneihin, en vain voi enään päättää inspiraation tullessa, että lähdenpä nyt jäljelle koirien kanssa. Välillä miettii mihin ihmeeseen on päänsä tunkenut ja taas toisessa hetkessä kaikki on tosi ihanaa. 

Tässä lyhyessä ajassa on tullut todettu, että jos koiraihmiset on kovia arvostelemaan, niin jestas miten kovia on äiti-ihmiset kommentoimaan valintojasi ja tekemisiäsi. Miten jokaiselta löytyy joku kommentti johonkin mitä teet tai jätät tekemättä. Imetys, jestas millaisia tunteen purkauksia se saakaan ihmisissä aikaan ja kyllä, minä en kuulu siihen ryhmään joka siitä tykkää. Toisaalta, sanokoot mitä sanoo, mua ei oikeastaan kiinnosta, itse tiedän mikä on mulle ja vauvalle parhaaksi. Itsekäskin täytyy joskus olla. Olen silti ihminen.

Ilman huono äiti fiilistä jätin pari viikkoisen lapseni hoitoon ja painelin Häjyn kanssa treeneihin. Parit ohjatut jo jäänyt välistä ja enään suostunut, jo pelkästään, kun katsoi tuota koiraa, johan se olikin rasittavuuden huippu, kun saanut lomailla kolmisen viikkoa. Olihan se hieno huomata miten iloinen koira oli päästessään töihin. Itsellekin tekee hyvää hetkeksi unohtaa koko vauvakupla. Samalla päästiin näkemään uudet treenitilat ja kyllähän siellä kelpaa treenailla. Ja siitä mistä mä niin tykkää tuossa koirassa on se, ettei se ollut taaskaan moksiskaan uudesta paikasta ja uusista hajuista, se tekee mulle töitä eikä sitä kiinnosta siinä vaiheessa hajut. Rockyn kanssa on aina joutunut taistelemaan, kun se nokka tahtoo viedä, varsinkin jos paikalla on ollut hyvän hajuinen tyttö.

Lähdetään fiksailemaan seuraamista ihan tosissaan, se on tämän loman aikana vaan pahentunut, tulee todella pahasti välillä jaloille ja poikittaa eteen. Itse täytyy kiinnittää omassa tekemisessä huomiota siihen mistä ja mihin se palkka tulee ettei itse tahtomatta ruoki poikittamista. Seuraaminen taitaakin olla ainoa jossa on jotain ongelmaa tällä hetkellä ja siinäkään ei ole kyse vireongelmista, tuo seuraa vaikka hamaan tappiin saakka, kunhan nyt vain saataisiin suoristettua koira. 

Meidän kokeetkin taitaa olla tältä kesää ohi, ei vaan paikkoja saa. Ihmisillä kiire käydä kokeissa ennen uusia sääntöjä, itsekin olisin sen viimeisen ALO1 tuloksen halunnut, mutta antaa olla. Jatketaan syksyllä/talvella avoimella luokalla, kun sakemannien tokon sm jää väliin, ihan vain syystä, että en ole SPL:n jäsen, enkä liity yhden kokeen takia. 

Onko muilla ollu vaikeuksia saada koepaikkaa?


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Let Her Go

Perjantaina tuli täyteen vuosi lauman vanhimman poismenosta, ikävä on edellen hirvittävän kova. Sitä niin toivoisi, että oltaisiin saatu pitää Misu vielä vähän aikaa osana laumaa. Varsinkin, kun toinen oli mieleltään niin pentu. Missään vaiheessa en kyennyt kirjoittamaan aiheesta sen enempää, mikä oli se ratkaiseva tekijä päästää sateenkaarisilloille.

Misu ehti olemaan meillä viitisen vuotta, vaikka ehkä kliseiseltä kuulostaa, tuntuu kuin se olisi viettänyt koko elämänsä meillä. Tullessaan se kotiutui meille välittömästi, se otti heti minusta oman ihmisensä ja meidän kahden välinen side olikin ihan uskomaton. Koira oli ehkä vähän liiaksikin minun perään, aina se ei olisi edes ulos lähtenyt ilman minua, lenkeiltä oli kiire kotiin jos en ollut lähtenyt mukaan, hihnassa ei liikkunut eteenpäin jos jäin tarpeeksi kauas, se veti itsensä maihin ja jos se ei auttanut, teki kaikkensa päästäkseen pannasta läpi ja sen jälkeen juoksi mun luokse minkä jaloistaan pääsi. Misun oli hyvä siellä missä minä olin, vieressäni. Sitä ei kiinnostanut ketään muu, se ei luottanut koskaan kehenkään muuhun samanlaisesti kuin minuun.

Misu oli herkkä, omalaatuinen koira, sitä piti ymmärtää jotta sen kanssa tuli toimeen. Alun jälkeen siitä alkoi kuoritua koira, ennenkaikkea tasapainoinen koira, sitä se ei ollut tullessaan. Tietyissä tilanteissa antoi ymmärtää, että nuorempana mahdollisesti saanut joskus ihmisen kädestä. Vieraiden rapsuteltavana ei viihtynyt, ei liiemmin arvostanut muksujen rapsutteluja tai halauksia, antoi Rockylle täyden huomion muksuilta. Sille riitti, että sai huomiota ja rapsutuksia minulta.

Misu oli kuuliainen, oman arvonsa tunteva. Muista koirista se ei tykännyt, jos ei ollut sakemanni niin sattoi sietää. Rockyn kanssa eivät koskaan olleet parhaita kavereita, mutta tulivat toimeen. Jossain vaiheessa luovutti laumanjohtajan paikan Rockylle, mutta siitä huolimatta olivat aika tasavertaisia, kumpikin komensi toisiaan. Toisinaan innostuivat leikkimään keskenään, välillä juostiin tuhatta ja sataa, välillä vähän äristiin.

Enemmän kuin mitään, olisin toivonut, että olisi saanut olla terveempi. Vanhemmat lukijat muistanee polviongelmat, eläinlääkäri epäili nivelrikon lisäksi eturistiside vammaa, jota ei tosin silloin yhdeksän vuotiaalta koiralta olisi ollut enään järkeä alkaa leikkaamaan, elinikää ei olisi tuonut yhtään enempään. Kipulääkkeitä söi välillä, tarvittaessa. Hieronnoista oli paljon apua, sillä polven rikko veti sen puolen jumiin, etenkin talvisin, ero olikin kuin yöllä ja päivällä talvella ja kesällä.

Olin alkanut kiinnittämään huomiota, että Misu on sisällä väsyneemmän oloinen kuin ennen, jotenkin mun vaisto sanoi ettei kaikki ole kunnossa. Turkin laatu oli huonontunut, koko koiran olemus oli jotenkin muuttunut. Otti Rockyn kanssa yhteen niin, että haavoilta ei vältytty. Jotenkin tiesin, että nyt on aika alkaa päästää irti. Viikkoa enne sovittua aikaa aloin epäröimään, vienkö kuitenkin liian aikaisin, koira joka iloitsi elämästään ja silmissä kipinöi. Päivää ennen sovittua aikaa soitin eläinlääkäriin, pyysin sen verran aikaa, että eläinlääkäri arvioi vielä tilanteen eikä tuikkaa suoraan piikkiä koiraan.

Se oli torstai päivä, kaunis päivä, oli lämmin ja aurinko paistoi. Tuntui niin pahalta, koira oli niin innoissaan, kun oltiin johonkin lähdössä, se juoksi ja hyppi, oli silmin nähden iloinen. Silti tiesin, tiesin, että kotiin tullaan ilman koiraa vaikka mieheni oli kovin positiivinen. Misu hyppäsi takaluukkuun, tietämättä lähtevänsä viimeiselle automatkalle. Halasin ja tiputin parit kyyneleet turkkiin, yritin pitää itseni kasassa, salaa toivoin olevani väärässä. Eläinlääkäri kutsui huoneeseen, tutki koiraa ja minä kerroin niistä pateista, niitä tutkittiin ja kuin pommina, totesi ettei tunnu rasvapatilta eikä talirauhaselta vaan hyvin suurella todennäköisyydellä koiralla on ihosyöpä. Siinä vaiheessa jo tiesin ja pokka alkoi pettämään, kyyneliä niellen sanoin ääneen, että taitaa olla parempi päästää irti. Eläinlääkäri oli ihanan hienovarainen ja sanoi, että kun koira taitaa olla kovin innokas ja menevä, olisi epäreilua rajoittaa elämä hihnalenkkeihin ja kun niitä pattejakin oli jo koira täynnä ja turkin kuntokin huonontunut selvästi, olisi se koiralle parempi, nukuttaa ikiuneen.

Vaikka sitä joskus toivoisi itse olevansa niin kovin paljon väärässä, olin miehelle jo kertonut millaisen uurnan haluan Misulle ja että haluan ehdottomasti yksilötuhkauksen, jotta saan koirani vielä kotiin. Olin tiennyt, että minä en yksinkertaisesti pysty enkä kykene olemaan aivan loppuun saakka koirani vierellä vaikka kuinka haluaisin, mutta halusin kuitenkin, että koiralle tuttu ihminen olisi sen vierellä, sen viimeiseen sydämenlyöntiin asti, mieheni hoiti sen, kiitos. Koskaan siihen ei totu, lähteä eläinlääkäristä pelkkä hihna ja panta kädessä. Se päivä meni aikalailla itkuisena, kamalinta oli katsoa, kun Rocky kävi välillä portilla katsomassa, milloin se vanhus tulee, vaan ei se tullut, kuin uurnassa. Mulle itselle oli jotenkin helpotus, kun sain Misun takaisin, vaikkakin uurnassa, mutta pääsin käsittelemään ja hyväksymään asian siinä vaiheessa. Ja ennen kaikkea ole tyytyväinen, ettei pitkitetty liikaa, vaan koira sai lähteä omin jaloin, silmät kirkkaina ja iloisena.

Well you see her when you fall a sleep,
But never to touch and never to keep,
'Cause you loved her too much and you dived too deep...

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Koirat ja vauva

Tosiaan, blogia en ole unohtanut, mielessä ollut paljonkin, mutta koneelle asti en ole jaksanut raahautua. Vauvan nukkuessa ajattelin ehtiä kirjoittamaan hieman miten meidän arki on lähtenyt rullaamaan, miten koirat on vastaanottaneet vauvan. 

Kotona me ollaan oltu viikon verran, mitään suuria yllätyksiä koirien reagoinnissa ei ole tullut vastaan, aikalailla olleet juuri sellaisia kuin veikkasinkin. Rocky oli alkuun huomattavasti kiinnostuneempi, vauvan ääniin reagoi välittömästi, käänteli päätään ja oli "hätääntyneen" oloinen. Vaikka Rocky on ollut kiinnostunut, se on antanut silti vauvalle tilaa ja rauhaa, ensimäisen päivän hätäilyt ja ääniin reagoinnit jäi siihen yhteen päivään, sen jälkeen ollut huomattavasti rennompi. Rocky käy välillä ohi mennessä haistelemassa ja jatkaa sitten matkaansa, kiinnostuu neidistä varmasti enemmän sitten, kun se alkaa liikkumaan. 

Häjyllä taas kesti hetki tajuta mikä juttu on kyseessä, alkuun se kulki lähinnä Rockyn perässä eikä se vauvaan kiinnittänyt juuri huomiota ellei Rocky käynyt katsomassa. Häjylläkin tämä jäi lähinnä siihen ensimäiseen päivään, koirilla tuntui sen jälkeen roolit vaihtuneen. Häjy reagoi vauvaan nyt enemmän, mutta ei liiaksi, on kiinnostuneempi ja käy enemmän katsomassa vauvaa. Häjy olisi kovin nuolasemassa aina, joten hieman puutun ettei herätä naamapesullaan neitiä uniltaan. 

Eli kuten arvelinkin ennen neidin syntymää, ei koirien suhteen tarvitse murehtia. Vaipan vaihdoissa ovat ahkerasti mukana ja nyt kun neiti on syntynyt, tuntuu, että Rockykin on jo enemmän oma itsensä. Se on iloisempi ja pirteämpi, leikkisä. Ei vaikuta enään niin stressaantuneelta mitä aivan loppuraskaudesta vaikutti olevan. Eli hyvin on meidän arki lähtenyt rullaamaan, eihän se nyt juuri muuta ole kuin vaipan vaihtoa, vauvan ruokkimista ja hänen unien valvomista, yöt menee vaihtelevasti, nukkuu hyvin, kunhan vain nukahtaa. 

Onko teillä vauva tullut koirien jälkeen, miten koirat ottaneet vastaan?